-Novellitehtävä, kaavanovelli

Tuttu, mutta tuntematon...

Joonas kävelee hermostuneena reppu selässään edestakaisin junalaituria pitkin. Hänestä on turhauttavaa, kun junat ovat aina myöhässä. Hän pysähtyy ja huokaisee samalla, kun katselee laiturilla odottavia ihmisiä. Pääosin eläkeläisiä, mutta joukossa on myös muutamia nuoria, jotka kaikki näpertävät puhelimiaan. Nuoria katsellessaan Joonaskin muistaa oman puhelimensa ja kaivaa sen taskustaan tarkistaakseen, onko kukaan yrittänyt soittaa. Ei uusia puheluita, mutta yksi uusi viesti. Junan ääni alkaa kuulua ja se liukuu laiturille hitaasti.

Joonas avaa viestin, se on Madelinelta. Viestissä ”Maddy” varoittaa tulevasta myrskystä, mutta toteaa kuitenkin pirteästi, että se tuskin vaikuttaa juniin, joten ei syytä huoleen. Joonas vastaa myötäillen ja ilmoittaa junan juuri saapuneen laiturille. Joonas laittaa puhelimensa takaisin taskuunsa ja astuu junaan. Viimein hän pääsisi käymän uudestaan lapsuudesta tuttuun pikkukaupunkiin, jossa hän vietti lapsena monet kesät isovanhempiensa luona, ennen muuttoa Englannista Suomeen vanhempien mukana. Muuton jälkeen hän ei ole kuin kerran käynyt Englannissa ja siitäkin on jo kohta kahdeksan vuotta aikaa. Joonas törmää mieheen, joka kiireissään viilettää pitkin junan käytävää. ”Katso eteesi haaveilija”, mies murahtaa ja jatkaa matkaansa kohti junan toista päätä. ”Anteeksi”, Joonas pahoittelee ja istuutuu ikkunapaikalle. Matka tulee kestämään useita tunteja, sillä juna pysähtelee useissa paikoissa ennen kuin saapuu kaupunkiin minne Joonas on matkalla. Juna lähtee nytkähtäen liikkeelle.

Joonas katselee ulos ikkunasta vesisateiseen maisemaan, joka vilisee ikkunan toisella puolella. Vesipisarat valuvat junan ikkunaa pitkin. Joonas muistaa, kuinka he olivat kerran lapsina juosseet Madelinen kanssa sateessa koko matkan kotiin rannalta. He olivat unohtaneet sateenvarjonsa kotiin ja sade oli päässyt yllättämään heidät, kun he olivat tutkineet sitä outoa kalaa, minkä Joonas oli saanut ongittua. Nämä nummet ja lakeat, tämä maisema, tätä Joonas on kaivannut jo kauan. Näky herättää nostalgian tunteen Joonaksessa ja hän uppoutuu muistelemaan, kuinka upealta maisemat näyttivät kauniina kesäpäivinä auringon paistaessa ja muutaman pilvenhattaran leijuessa taivaalla. Hän vaipuu hitaasti uneen sateista ikkunaa vasten.

Joonas havahtuu junan pysähtyessä. Hän hieraisee silmiään ja nousee ylös hämmentyneenä. Joonasta vastapäätä istuu nyt vanha mies, joka on myös poistumassa junasta. ”Anteeksi, olemmeko me jo Greensquaressa?”, Joonas kysyy ja nappaa reppunsa selkäänsä nopeasti. ”Ei, Greensquare on vasta seuraava asema”, mies vastaa hymyillen ja laittaa ruskean hatun päähänsä. ”Huh kiitos paljon, melkein jo nousin junasta liian aikaisin.”, Joonas huokaisee ja istahtaa takaisin paikalleen. ”Eipä mitään, mutta älä nukahda uudestaan, jotta et mene ohi seuraavasta asemasta.”, Mies vastaa naurahtaen ja poistuu kättä heilauttaen.

Juna jatkaa matkaansa ja Joonas katselee ulos ikkunasta. Sade on loppunut ja auringonsäteet tulevat esiin rakoilevan pilvikerroksen takaa. Joonas miettii, onkohan kaikki yhä samanlaista Greensquaressa vai onko kaikki muuttunut tunnistamattomaksi. Puhumattakaan Madelinesta, mahtaakohan hän näyttää yhtään samalta kuin ennen? Joonas ei ole nähnyt häntä moneen vuoteen, eikä Joonaskaan enää näytä samalta kuin aiemmin. Joonasta alkaa jännittää. Vaikka yhteydenpito onkin säilynyt internetin ansiosta, on kuitenkin aivan erilaista nähdä vanha ystävä uudestaan ihan oikeassa elämässä näiden kaikkien vuosien jälkeen. He ovat molemmat kasvaneet ja muuttuneet, mutta kuinka paljon?

Aurinko paistaa nyt jo pilvien välistä entistä enemmän, kun juna lähestyy Joonaksen määränpäätä. Ilma ikään kuin kirkastuu jokaisella pätkällä kohti tuttua kaupunkia. Jännitys on vain kasvanut Joonaksen mielessä etäisyyden pienentyessä. Hän ilmoitti Madelinelle junan olevan perillä piakkoin ja ”Maddy” oli luvannut tulla vastaan asemalle. Joonaksen mahassa on perhosia, ja hän hymyilee itsekseen jännitystään, vaikka on menossa tuttuun paikkaan. 

Viimein juna alkaa hidastaa ja lähestyy kohti tuttua asemaa. Sitä on uudistettu, mutta peruspiirteiltään se näyttää aivan samalta kuin Joonas muisti. Juna pysähtyy ja Joonas heittää repun selkäänsä ja nousee poistuakseen junasta. Hän antaa rauhallisesti keskustelevien eläkeläisten mennä ensin ja astuu sitten itse ulos junasta. Joonas haistaa kostean mutta hyvin raikkaan ilman. Aurinko paistaa, se kuivaa sateen jälkiä lämpimillä auringonsäteillään. Vesilammikot heijastavat sen keltaista valoa ja kaikki näyttää ikään kuin maagiselta. Joonas ummistaa silmänsä ja vetää yhden kunnon henkäyksen raitista ja kosteaa ilmaa, ja samalla hän huomaa kuinka kaikki jännitys pikkuhiljaa katoaa ja tilalle tulee rento ja jotenkin kotoisa tunne. Hän avaa silmänsä ja kaivaa puhelimen taskustaan. Ei uusia viestejä tai puheluita. Hän pohtii, missä Madeline mahtaa olla. Junan lähtökuulutus kuulutetaan asemalla ja Joonas kääntyy katsomaan taakseen junan liukuessa pois. Raiteen toiselta puolelta hän huomaa nuo tutut, hennon pisamaiset, lämpimästi hymyilevät kasvot, jotka katsovat Joonasta iloisina.