-Novellitehtävä, kaavanovelli

Tuttu, mutta tuntematon...

Joonas kävelee hermostuneena reppu selässään edestakaisin junalaituria pitkin. Hänestä on turhauttavaa, kun junat ovat aina myöhässä. Hän pysähtyy ja huokaisee samalla, kun katselee laiturilla odottavia ihmisiä. Pääosin eläkeläisiä, mutta joukossa on myös muutamia nuoria, jotka kaikki näpertävät puhelimiaan. Nuoria katsellessaan Joonaskin muistaa oman puhelimensa ja kaivaa sen taskustaan tarkistaakseen, onko kukaan yrittänyt soittaa. Ei uusia puheluita, mutta yksi uusi viesti. Junan ääni alkaa kuulua ja se liukuu laiturille hitaasti.

Joonas avaa viestin, se on Madelinelta. Viestissä ”Maddy” varoittaa tulevasta myrskystä, mutta toteaa kuitenkin pirteästi, että se tuskin vaikuttaa juniin, joten ei syytä huoleen. Joonas vastaa myötäillen ja ilmoittaa junan juuri saapuneen laiturille. Joonas laittaa puhelimensa takaisin taskuunsa ja astuu junaan. Viimein hän pääsisi käymän uudestaan lapsuudesta tuttuun pikkukaupunkiin, jossa hän vietti lapsena monet kesät isovanhempiensa luona, ennen muuttoa Englannista Suomeen vanhempien mukana. Muuton jälkeen hän ei ole kuin kerran käynyt Englannissa ja siitäkin on jo kohta kahdeksan vuotta aikaa. Joonas törmää mieheen, joka kiireissään viilettää pitkin junan käytävää. ”Katso eteesi haaveilija”, mies murahtaa ja jatkaa matkaansa kohti junan toista päätä. ”Anteeksi”, Joonas pahoittelee ja istuutuu ikkunapaikalle. Matka tulee kestämään useita tunteja, sillä juna pysähtelee useissa paikoissa ennen kuin saapuu kaupunkiin minne Joonas on matkalla. Juna lähtee nytkähtäen liikkeelle.

Joonas katselee ulos ikkunasta vesisateiseen maisemaan, joka vilisee ikkunan toisella puolella. Vesipisarat valuvat junan ikkunaa pitkin. Joonas muistaa, kuinka he olivat kerran lapsina juosseet Madelinen kanssa sateessa koko matkan kotiin rannalta. He olivat unohtaneet sateenvarjonsa kotiin ja sade oli päässyt yllättämään heidät, kun he olivat tutkineet sitä outoa kalaa, minkä Joonas oli saanut ongittua. Nämä nummet ja lakeat, tämä maisema, tätä Joonas on kaivannut jo kauan. Näky herättää nostalgian tunteen Joonaksessa ja hän uppoutuu muistelemaan, kuinka upealta maisemat näyttivät kauniina kesäpäivinä auringon paistaessa ja muutaman pilvenhattaran leijuessa taivaalla. Hän vaipuu hitaasti uneen sateista ikkunaa vasten.

Joonas havahtuu junan pysähtyessä. Hän hieraisee silmiään ja nousee ylös hämmentyneenä. Joonasta vastapäätä istuu nyt vanha mies, joka on myös poistumassa junasta. ”Anteeksi, olemmeko me jo Greensquaressa?”, Joonas kysyy ja nappaa reppunsa selkäänsä nopeasti. ”Ei, Greensquare on vasta seuraava asema”, mies vastaa hymyillen ja laittaa ruskean hatun päähänsä. ”Huh kiitos paljon, melkein jo nousin junasta liian aikaisin.”, Joonas huokaisee ja istahtaa takaisin paikalleen. ”Eipä mitään, mutta älä nukahda uudestaan, jotta et mene ohi seuraavasta asemasta.”, Mies vastaa naurahtaen ja poistuu kättä heilauttaen.

Juna jatkaa matkaansa ja Joonas katselee ulos ikkunasta. Sade on loppunut ja auringonsäteet tulevat esiin rakoilevan pilvikerroksen takaa. Joonas miettii, onkohan kaikki yhä samanlaista Greensquaressa vai onko kaikki muuttunut tunnistamattomaksi. Puhumattakaan Madelinesta, mahtaakohan hän näyttää yhtään samalta kuin ennen? Joonas ei ole nähnyt häntä moneen vuoteen, eikä Joonaskaan enää näytä samalta kuin aiemmin. Joonasta alkaa jännittää. Vaikka yhteydenpito onkin säilynyt internetin ansiosta, on kuitenkin aivan erilaista nähdä vanha ystävä uudestaan ihan oikeassa elämässä näiden kaikkien vuosien jälkeen. He ovat molemmat kasvaneet ja muuttuneet, mutta kuinka paljon?

Aurinko paistaa nyt jo pilvien välistä entistä enemmän, kun juna lähestyy Joonaksen määränpäätä. Ilma ikään kuin kirkastuu jokaisella pätkällä kohti tuttua kaupunkia. Jännitys on vain kasvanut Joonaksen mielessä etäisyyden pienentyessä. Hän ilmoitti Madelinelle junan olevan perillä piakkoin ja ”Maddy” oli luvannut tulla vastaan asemalle. Joonaksen mahassa on perhosia, ja hän hymyilee itsekseen jännitystään, vaikka on menossa tuttuun paikkaan. 

Viimein juna alkaa hidastaa ja lähestyy kohti tuttua asemaa. Sitä on uudistettu, mutta peruspiirteiltään se näyttää aivan samalta kuin Joonas muisti. Juna pysähtyy ja Joonas heittää repun selkäänsä ja nousee poistuakseen junasta. Hän antaa rauhallisesti keskustelevien eläkeläisten mennä ensin ja astuu sitten itse ulos junasta. Joonas haistaa kostean mutta hyvin raikkaan ilman. Aurinko paistaa, se kuivaa sateen jälkiä lämpimillä auringonsäteillään. Vesilammikot heijastavat sen keltaista valoa ja kaikki näyttää ikään kuin maagiselta. Joonas ummistaa silmänsä ja vetää yhden kunnon henkäyksen raitista ja kosteaa ilmaa, ja samalla hän huomaa kuinka kaikki jännitys pikkuhiljaa katoaa ja tilalle tulee rento ja jotenkin kotoisa tunne. Hän avaa silmänsä ja kaivaa puhelimen taskustaan. Ei uusia viestejä tai puheluita. Hän pohtii, missä Madeline mahtaa olla. Junan lähtökuulutus kuulutetaan asemalla ja Joonas kääntyy katsomaan taakseen junan liukuessa pois. Raiteen toiselta puolelta hän huomaa nuo tutut, hennon pisamaiset, lämpimästi hymyilevät kasvot, jotka katsovat Joonasta iloisina.

Tehtävä 4, Näytetään, ei kerrota

Avaan kotini etuoven ja astelen sisään. Riisun takkini ja huudan tervehdykset talon uumeniin, josta kuuluu kaksi vastausta. Tämä paitakin ahdistaa, taitaa olla päässyt maha kasvamaan. Viime vuonna tämä mahtui hyvin, nyt sen pitäminen työpäivän tuntui kovinkin ahtaalta.

Kävelen keittiöön. Tiina laittaa ruokaa ja puhuu samalla puhelimeensa. Annan hänelle muiskun tervehdykseksi ja otan jääkaapista maitopurkin. Kaadan lasillisen itselleni ja istuidun pöydän ääreen. Selkä on edelleen kipeä, pitäisi varmaan varata aika hierojalle. Tai sitten olisi käytävä lenkillä, jos se mahdollisesti helpottaisi. Tuli ostettua ihan uudet lenkkaritkin viime viikon kauppareissulla. Tuo issias on vaivannut lähiaikoina, mutta lenkkeilyn aloitettuani kipu on helpottanut.

Otan päivän lehden eteeni ja selaan urheilu-uutiset. Juuso kävelee keittiöön tabletti kädessään ja tiedustelee milloin syödään. Kuulemma pitäisi päästä kaverille pelaamaan uusimpia "änäriä ja fifaa" piakkoin. Piruilen pojalle tästä nykyajan pelaamisesta ja siitä, mikseivät he mene itse pelaamaan jalkapalloa, mutta saan vastaukseksi vain arvostelevan katseen kohonneiden kulmakarvojen alta. Saatuaan äidiltään epämääräisen vastauksen ruoan valmistumisajasta hän poistuu hymähdellen ja jatkaa tablettinsa näpräystä. Kun me oltii teinejä, niin oltiin tuolla kylillä pyörimässä ja ulkona, eikä "nysvätty" sisällä kuin nämä nykynuoret.

Elämäntilanteen pohdinta -tehtävä

Istudun käytävän penkille. Ohitseni kävelee parrakas mies, joka kantaa kasaa mailoja. Katselen seinällä olevaa julistetta samalla kun ajatukset vilisevät mielessäni nopeasti ja sekavina. En tiedä mitä tehdä. Aamulla lääkäri kertoi, että olin saanut jo toisen aivotärähdyksen puolen vuoden sisällä ja että edessä olisi välttämätöntä taukoa. Taukoa työstä, joka pitää pienen perheeni toimeentulevana ja ennen kaikkea...hengissä.

Kaivan taskustani lompakon. Avaan sen ja otan esille kuvan, jossa pieni tyttö hymyilee iloisena keskellä vihertävää kesäpäivää. Tuo hymy on edelleen tallella, mutta kasvot, joilta se paistaa, ovat olleet viime aikoina todella väsyneet ja heikot. Hoidot ovat olleet rankkoja ja kalliita. Päätäni vihlaisee ja huomaan, että särky on taas pahenemassa. Kaivan taskustani särkylääkkeen ja laitan sen suuhuni. Leukani on kipeä, mutta haljennut alahuuleni on onneksi jo parantunut melko hyvin viime lauantaista. Nielaisen pillerin ja laitan lompakkoni takaisin taskuuni.

Lääkäri kertoi oman terveyteni olevan vaarassa, mikäli jatkan samaa tahtia. Hänen mukaansa voin saada jopa aivoverenvuodon, jos pääni saa vielä yhtä kovia osumia kuin viime lauantaina. Lääkäri suositteli minua lopettamaan ja ajattelemaan terveyttäni. Mutta hän ei tiedä kaikkea. En vain voi lopettaa. Mitä muuta minä muka tekisin, tämä on ainoa työ, jolla saan maksettua Annan sairaalamaksut. Ainoa työ, jossa olen hyvä. Ainoa mahdollisuuteni pelastaa hänet. Vaikka oman terveyteni kustannuksella, minun on tehtävä tämä, eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa.

Tähän rooliinhan joukkue minut hankki, puolustamaan omia pelaajiaan ja tappelemaan tarvittaessa. Siitä minulle maksetaan ja jos en hoida hommiani, saan potkut, enkä pysty mitenkään maksamaan kalliita sairaalamaksuja. Viime lauantaina vastustajan todella iso kaveri taklasi joukkueemme ykköspelaajaa törkeästi selästä, joten minun oli taas kerran hoidettava ruutuni ja mentävä haastamaan "körmy" tappeluun, jotta vastaava ei toistu. Kaveri oli liian iso ja vahva jopa minulle. En muista tappelusta juurikaan mitään ja seuraavat selkeät muistikuvat ovat vasta pukuhuoneen puolelta, jossa joukkueen lääkäri paikkasi vaurioitani. En tiedä, kauanko pystyn itse jatkamaan pelaamista. Mitä jos oikeasti vammaudun itse niin pahasti, että kukaan ei enää pysty huolehtimaan Annasta. En halua ajatella sitä vaihtoehtoa.

Nousen penkiltä ja kävelen kohti käytävän päätä. Ohitan pukuhuoneet ja varustekaapit. Oikean käteni sormet ovat myös edelleen turvoksissa. Ne ovat mahdollisesti murtuneet, mutta en välitä siitä. Avaan käytävän päässä olevan oven ja katselen jäälle, jossa joukkueemme juuri harjoittelee seuraavaa peliä varten. Joukkuetoverini viittoo minua luokseen. Näen mielessäni Annan heikot kasvot. Nuo silmät, jotka säkenöivät iloa. Nuo silmät, jotka ovat aivan kuin hänen äidillänsä. Nuo silmät pakottavat minut jatkamaan.

Kolari kommentit tehtävä

Kommentti 1.

"Voi voi tyttörukka, onko hän kunnossa? Se mies oli varmasti kännissä, olen aivan varma siitä. Eihän tälläistä voi muuten sattua, humalaiset kuskit aiheuttavat aina kolarit, kyllähän te sen tiedätte. Kai hän menettää korttinsa, se mies siis? Ai haluatte kuulla mitä näin, niinkö? Minä näin kun se alkoholin vaikutuksen alaisena oleva mies ajoi suoraan päin sitä tyttöä. Miehen auto heittelehti siihen malliin ettei hän voinut olla selvinpäin. Kyllä se alkoholi pitäisi kieltää lailla, aivan kamalaa miten se turmelee ihmiset ja aiheuttaa tälläisiä onnettomuuksia. Kyllä minä nyt otan tämän tapauksen esille ensikerran kokouksessa, aivan kamalaa tämmöinen. Puhallutitteko te miehen jo?"

Kommentti 2.

"Joo näin minä mitä tapahtui. Se iso auto törmäsi siihen pikkuautoon tosi lujaa. Sitten se pikkuauto pyörähti hassusti ja pysähtyi. Siellä pikkuautossa oli joku tyttö, mutta en mä nähny kunnolla ku äiti käski vaa jatkaa matkaa äkkiä, ihan tyhmää. Mulla on jano, onks täällä mitään juomista? Oottekste muuten nähny sen pokemon leffan missä on se iso "pikatsu" ja sitte ne menee sinne vuorelle? Se on hyvä. En mä muista muuta siitä pamauksesta, en saanu jäädä kattomaan. Vaan sen että iso auto ja pikkuauto ajoi päin toisiaan sillai PAM."


Kommentti 3.

"Joo kyllähän mä näin sen tapauksen. Olin tosa menossa pyörällä kaverilta ostamaan nuusk...mailateippiä. Nii kuiteskin olin tosta tulossa pyörätietä kun huomasin sen tytön ajavan mopoautolla tota vieressä kulkevaa tietä. Sitä vastaa tuleva auto ajoi jotenki iha oudosti puolelta toiselle, semmosta horjuvaa menoo, melkeen samallai ku Kapasen Sami ei pysyny pystyssä sen Tuckerin taklauksen jälkee sillo 2004 playoffseissa. Sitten se ajo sitä tytön mopoautoo suoraa nokkaan ja autot pyörähti ympäri. Pysähdyin kattoon että jumalata mikä niitti, tossaha saatto käyä hullusti. Hetken kuluttuu se äijä nousi autostaa ja ei tahtonu pysyy pystyssä. Se oli kännissä ko Juti konsanaa sillo ku Suomi voitti jääkiekö maailmamestaruude 2011. Siin vaihees ihmiset ryykäs sinne tytön autolle auttaan ja kattoo olikse kunnossa ja mä jatkoin matkaa. Voinks mä täst mennä? Meinaa ku pitäs käyä hakee se nuusk...siis mailateippi ku mulla alkaa reenit tosa viideltä."

Se yksi riski

Pysähdymme liikennevaloihin. Kalle kiroaa "edessä törttöilevää" mummoa ja huokaisee  turhautuneena vaihtaessaan mersun vaihteen vapaalle. "Mehän valmistuttiin jo kaks viikkoo sitten, eikä vieläkään olla päästy töihin autonasentajiksi", Kalle tuhisee. "Ne kusetti siellä koulussa, että kaikki muka työllistyy heti", hän jatkaa ja laittaa autoradion volyymia lujemmalle. Vastaan myöntelevästi samalla, kun selaan puhelimellani jääkiekkotuloksia netistä. Nostan pääni ylös ja katselen sivuikkunasta kadulla kävelevää tyttöä, joka keinuu ohitsemme turkis päällään. "Tsekkaa Kalle toi muija, oon melkee varma,että on nähny sen Viidakon Tähtösissä."

Valon vaihduttua jatkamme matkaa. Radiosta soi Arttu Wiskarin Mökkitie ja käännymme Kokemäenjoen vierustaa kulkevalle soratielle. "Mulla ois muuten liput maaliskuun HPK-Ässät peliin Hämeenlinnassa." "Lähdekkö mukaan kattomaan peliä?" Kalle kysyi. "Tottakai!" vastasin innostuneena. Olihan Ässät ehdoton suosikkijoukkueemme ja kaikki pelit, joihin oli mahdollisuus mennä, mentiin. "Turhaan edes kysyt, kyllähän sä mut tiiät, aina tulen jos vaan pääsen,etkä muuten hukkaa lippuja kuten sillon kerran Raumalla.", sanoin virnuillen. "Sä sitten jaksat aina muistuttaa siitä." Kalle naurahtaa.

Eteemme ilmestyy traktori ja hidastamme sen perään. Kalle kiroaa taas toistuvasti. Kaivan puhelimen uudestaan esiin ja palaan selailemaan internetiä. "Tässä voi mennä aikaa, eihän tosta mahu ohi", totean ja syvennyn pelitilastojen maailmaan. Hetken kiroilun ja tööttäilyn jälkeen Kalle päättää kuitenkin ohittaa traktorin. Hän vaihtaa pienemmälle vaihteelle ja polkaisee kaasun pohjaan. "Tämä vanha koppero on niin perkeleen luumu", hän kiroilee vanhan mersun kerätessä hitaasti lisää nopeutta traktorin rinnalla. Nostan katseeni puhelimestani ja huomaan jonkin keltaisen lähestyvän meitä todella lujaa. Ehdin huutamaan: "Varo!" ja Kalle kiskaisee rattia vasemmalle. Sitten auton kylkeen rymähtää ja kaikki pimenee.

 Havahdun istuessani etukenossa ja huomaan, että rintakehääni särkee toden teolla. Silmilleni valuu verta ja pyyhkäisen otsaani, vain huomatakseni että pääni on aivan veressä. Katson vasemmalleni ja näen Kallen tajuttomana ratin päällä. Hänen otsansa on myös yltäpäältä veressä ja pahoin ruhjoutunut. "Kalle ooksä kunnossa?" huudahdan vaivalloisesti. Ei vastausta. Kalle ei reagoi mitenkään huutooni. Päässäni pyörii ja tajuan Mersun pikkuhiljaa vajoavan syvemmälle jokeen veden tulviessa autoon. "Kalle meidän pitää päästä täältä pois!" huudan tuskaisena ja avaan turvavyöni. Kalle ei vieläkään osoita tajunnan merkkejä. Yritän avata hänen turvavyötään, mutta en saa sitä auki, sillä se on törmäyksessä sotkeutunut täysin. Vettä tulvii autoon ja mersu vajoaa entisestään. Koitan avata auton ovea, mutta se on jumissa. Vihdoin ja viimein saan viimeisillä voimillani sen avattua ja koitan repiä Kallea irti hänen istuimestaan, mutta turhaan, Hän on jumissa. Päässäni alkaa sumeta ja veden täyttäessä auton polkaisen itseni auton ovesta ulos. Silmissäni pimenee ja vajoan veteen.

Herään rannalla ja yskin vettä pois suustani. Ympärilläni on ihmisiä, mutta näköni on sumea. Kuulen jonkun sanovan: "Ota rauhassa, sinä selviät kyllä". Puheensorina vaimenee korvissani ja tunnen kuinka minua liikutellaan. Päässäni on sekavaa ja yritän mumista heille Kallen olevan vielä autossa, tajuntani hälventyessä.

Seuraavaksi tajuan olevani sairaalassa. Ympärilläni on lääkäreitä ja sairaanhoitajia. He keskustelevat ja availevat silmiäni, samalla kun valaisevat minua kirkkaalla tutkimusvalolla. "Missä Kalle on?", kysyn. Lääkäri astelee luokseni ja kertoo minun olleen onnekas selvittyäni sellaisesta kolarista. "Ota rauhassa, olet hyvässä hoidossa nyt", lääkäri sanoo ja ja jatkaa huokaisten:"Valitettavasti ystäväsi ei ollut yhtä onnekas. Hän menehtyi elvytysyrityksistä huolimatta. Otan osaa." Tunnen kuinka mahassani vääntää kuullessani Kallen kohtalosta. Kyyneleet vierivät poskiani pitkin ja tuijotan tyhjyyteen lamaantuneena. Murtuneella äänellä kuiskaan: "Mutta se peli, meidän piti mennä sinne peliin." Lääkäri puristaa kättäni, mutta en tunne sitä. Turtuneena ja henkisesti raunioina vajoan takaisin rikkinäiseen uneen.