Elämäntilanteen pohdinta -tehtävä

Istudun käytävän penkille. Ohitseni kävelee parrakas mies, joka kantaa kasaa mailoja. Katselen seinällä olevaa julistetta samalla kun ajatukset vilisevät mielessäni nopeasti ja sekavina. En tiedä mitä tehdä. Aamulla lääkäri kertoi, että olin saanut jo toisen aivotärähdyksen puolen vuoden sisällä ja että edessä olisi välttämätöntä taukoa. Taukoa työstä, joka pitää pienen perheeni toimeentulevana ja ennen kaikkea...hengissä.

Kaivan taskustani lompakon. Avaan sen ja otan esille kuvan, jossa pieni tyttö hymyilee iloisena keskellä vihertävää kesäpäivää. Tuo hymy on edelleen tallella, mutta kasvot, joilta se paistaa, ovat olleet viime aikoina todella väsyneet ja heikot. Hoidot ovat olleet rankkoja ja kalliita. Päätäni vihlaisee ja huomaan, että särky on taas pahenemassa. Kaivan taskustani särkylääkkeen ja laitan sen suuhuni. Leukani on kipeä, mutta haljennut alahuuleni on onneksi jo parantunut melko hyvin viime lauantaista. Nielaisen pillerin ja laitan lompakkoni takaisin taskuuni.

Lääkäri kertoi oman terveyteni olevan vaarassa, mikäli jatkan samaa tahtia. Hänen mukaansa voin saada jopa aivoverenvuodon, jos pääni saa vielä yhtä kovia osumia kuin viime lauantaina. Lääkäri suositteli minua lopettamaan ja ajattelemaan terveyttäni. Mutta hän ei tiedä kaikkea. En vain voi lopettaa. Mitä muuta minä muka tekisin, tämä on ainoa työ, jolla saan maksettua Annan sairaalamaksut. Ainoa työ, jossa olen hyvä. Ainoa mahdollisuuteni pelastaa hänet. Vaikka oman terveyteni kustannuksella, minun on tehtävä tämä, eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa.

Tähän rooliinhan joukkue minut hankki, puolustamaan omia pelaajiaan ja tappelemaan tarvittaessa. Siitä minulle maksetaan ja jos en hoida hommiani, saan potkut, enkä pysty mitenkään maksamaan kalliita sairaalamaksuja. Viime lauantaina vastustajan todella iso kaveri taklasi joukkueemme ykköspelaajaa törkeästi selästä, joten minun oli taas kerran hoidettava ruutuni ja mentävä haastamaan "körmy" tappeluun, jotta vastaava ei toistu. Kaveri oli liian iso ja vahva jopa minulle. En muista tappelusta juurikaan mitään ja seuraavat selkeät muistikuvat ovat vasta pukuhuoneen puolelta, jossa joukkueen lääkäri paikkasi vaurioitani. En tiedä, kauanko pystyn itse jatkamaan pelaamista. Mitä jos oikeasti vammaudun itse niin pahasti, että kukaan ei enää pysty huolehtimaan Annasta. En halua ajatella sitä vaihtoehtoa.

Nousen penkiltä ja kävelen kohti käytävän päätä. Ohitan pukuhuoneet ja varustekaapit. Oikean käteni sormet ovat myös edelleen turvoksissa. Ne ovat mahdollisesti murtuneet, mutta en välitä siitä. Avaan käytävän päässä olevan oven ja katselen jäälle, jossa joukkueemme juuri harjoittelee seuraavaa peliä varten. Joukkuetoverini viittoo minua luokseen. Näen mielessäni Annan heikot kasvot. Nuo silmät, jotka säkenöivät iloa. Nuo silmät, jotka ovat aivan kuin hänen äidillänsä. Nuo silmät pakottavat minut jatkamaan.